Oltiin tänään perheen kanssa syömässä kuopuksen synttäreiden kunniaksi. Sieltä oltiin menossa poikien ja vanhemman pojan kaverin kanssa neljän kilsan päähän mökille kalastamaan. Syödessä aloin miettiä että kuopus tuskin jaksaa istua kärsivällisenä paikallaan katsellen poikien kalastusta ja sattuneesta syystä en uskalla toisen antaa kulkea laiturillakaan. Ilmoitin sitten että tulen kävellen rattaiden kanssa perässä.

Perille päästyäni olin vähän pettynyt. Toki matkan aikana ylämäet oli raskaita, mutta muuten en saanut itseäni väsyksiin lenkin aikana. En edes pahemmin hikoillut. Illalla alkoikin tehdä mieli päästä jälleen sauvakävelemään. Olen huomannut että siinä tulee älytön hiki ja muutenkin tuntee totisesti tehneensä kun pääsee perille. Sitten vielä venyttelyt ja vatsalihakset. Olo on mitä mahtavin sen jälkeen.

Mies varoitteli että kannattaako nyt ahnehtia liikunnan suhteen, mutta lähdin kuitenkin. Ja tässä istun: onnellisena ja sangen hikisenä :D. Odottelen että pesukone on pyörinyt jotta pääsen suihkuun.

Niin se mitä hokasin... tähän asti mulla on liikuntainnostus lopahtanut. Olen koittanut järjen kanssa ajatella että aloitan maltillisesti ja lisään sitten liikuntaa kun kunto kasvaa jne. jne. Ja mies tosiaan on myös aina varoitellut että jos aloittaa liian rajusti, niin innostus lopahtaa. No, tänään ymmärsin että asiahan on just päinvastoin! Mulla on peruskunto tässä matkan varrella sen verran kasvanut etten enää tee kuolemaa lenkin jälkeen. Jaksan aika pitkäänkin ja huomaan janoavani lisää itseni väsyttämistä, pinnistelemistä ja sitä hikoilemista. Liikunta koukuttaa ja mä olen helposti koukuttuvaa sorttia muutenkin. Jos siis harrastan maltillisesti liikuntaa, en ehdi koukuttua siihen. Aina saa tavallaan aloittaa alusta ja sitten alkaa jarrutella lenkkihimojaan. Eihän siinä ole mitään järkeä!!!! Joka ainoa kerta kun tekee mieli lenkille, niin lenkkarit jalkaan ja menoksi. Jos jaksaa pitkän lenkin, hyvä. Jos jaksaa lyhyemmän lenkin, sekin on hyvä. Pääasia että liikkuu!! Ja sillä että annan itselleni luvan mennä lenkille aina kun haluan, saan toivon mukaan itseni koukkuun tähän hyvään fiilikseen. Ja kun olen koukussa liikuntaan, niin siitähän tulee luonnollisesti tärkeä osa elämääni. Ja mitä enemmän harrastan liikuntaa, sitä paremmassa kunnossa olen. TIETENKIN :D:D:D.

Hokasin myös toisen asian. Mä olen kokenut hirvittävän huonoa omaatuntoa niistä mun motivaation lopahtamisista. On oikein hävettänyt jatkaa taas laihista kun on lipsunut, repsahdellut ja muutenkin välillä heittänyt koko laihiksen romukoppaan. Mutta onhan se nyt hölmöä tässäkin kohden keskittyä epäonnistumisiin!! Olen kuitenkin tehnyt matkan varrella pysyviä muutoksia terveellisempään elämään esim. ruokavalion suhteen. Olen saanut painoa pudotetuksi (vähät siitä että enemmän olis tähän mennessä jo pitänyt tiputtaa) ja mikä tärkeintä: on ollut monta ajanjaksoa jolloin olen ollut sangen motivoitunut laihduttamiseen. Miksi siis keskityn epäonnistumisiini kun voisin keskittyä niihin onnistumisiin? Vähät siitä jos välillä ketuttaa jos ja kun paluuta entiseen ei kuitenkaan ole? Nyt siis koitan jatkossa yrittää myös ajatella positiivisesti ja lopettaa soimaamasta itseäni.

Laitan taas nuo edestä, sivulta ja takaa-kuvat. Tällä kertaa ne on poikani ottamia ja vielä valoisaan aikaan. Kuvat on siis vähän hämäriä ja epäselviä. Kaiken lisäksi mulla on eri vaatteet kuin yleensä. Varsinkin nuo housut on vähän huono vaihtoehto, sillä ne alkaa olla isot. Ja kun ne on kuitenkin ns. "kovaa" kangasta, niin näytän ehkä jopa isommalta kuin mitä nyt olen. No, seuraavan kerran taas parempia kuvia :)